Elämää köyhyyskuplassa

Suomalaisessa mediassa käydään tasaisin väliajoin keskustelua köyhyydestä. Paitsi, ettei kukaan koskaan sano sanaa köyhä. Puhutaan ”pienituloisista”, ”vähävaraisista” tai jopa ”vähäosaisista”.

Sanaa köyhä ei vain käytetä, aivan kuin se olisi jonkinlainen stigma. Tai ehkä asioista ei vain olla täällä totuttu puhumaan niiden oikeilla nimillä. Jotkut sanovat, ettei Suomessa mitään köyhiä ole. Tätä lausetta rakastavat erityisesti ihmiset, jotka eivät ole koskaan köyhiä olleetkaan.

Olen yksi niistä, joille köyhyys on yksinkertaisesti arkea. Olen opiskelija ja teen satunnaisia töitä. Olen aidosti onnellinen, jos minulle jää vuokran jälkeen 300 euroa käteen. Silloin tunnen itseni rikkaaksi, olen kuin maailmanomistaja! Köyhyys on varmasti yksi niistä kuplista, joissa elän päivittäin. Tervetuloa kurkistamaan sen kuplan sisälle. Tulkaa vapaasti ja omasta tahdostanne. Jääköön osa tuomastanne onnesta tänne! Näin Kreivi Dracula toivotti vieraansa ensi kertaa tervetulleeksi taloonsa.

Todellisuus sanoi moi

Köyhyys nousee keskusteluun usein, mutta siihen tarjotaan tasan kaksi näkökulmaa. Toisessa hyvätuloinen, todellisuudesta vieraantunut elitistitoimittaja tekee rohkean jutun köyhyyskokeilustaan. Puolet jutusta ressukka tuskailee, kun joutuu olemaan viikon ilman yhdeksän euron soijalattea. On se ikävää, kun todellisuus koputtaa olalle ja sanoo moi. Onneksi jutun lopussa toimittaja kuitenkin voi aina palata eliittikahviloihin vähän parempana ihmisenä.

Eikä siinä mitään, jos joku tienaa enemmän ja haluaa ostaa soijalatteja, mutta miksi nämä ihmiset tulevat puhumaan köyhyydestä sille samalle eliittikahviloissa istuvalle porukalle? Miksi köyhyydestä ei koskaan puhuta köyhien näkökulmasta? Ja kenen näihin juttuihin pitäisi samaistua? Ainakin minua rasittaa lukea kauhistelua siitä, että voi kamala, kun joku tosissaan joutuu ostamaan rainbown ja x-tran tuotteita! Ihan tiedoksi eliitille, että rainbown kaurahiutaleet maistuvat ihan samalta kuin ne euron kalliimmatkin. Ihmettelen ihan aidosti, että joku ylipäätään viitsii ostaa kalliimpia kaurahiutaleita.

Laiskoja ihmisroskia

Toinen näkökulma nousee esille aina, kun puhutaan maahanmuutosta, ja nimeltä mainitsemattomat Perusrasistit keksivät pyörän uudestaan. Ja kohta kansan syvät rivit huutavat kuorossa, että mites ne meidän omat köyhät! Todetaan, että hei, eihän me nyt voida auttaa sotaa pakenevia ihmisiä, koska onhan Suomessakin köyhiä! Ai ihan tosi? Ihan itsekö tuon keksit? Nyt pitäisi kyllä joku mitali antaa!

Hauskinta tässä kaikessa on se, että näiden samojen ihmisten mielestä vielä pari vuotta sitten asunnottomat olivat pelkkiä ihmisroskia, jotka piti äkkiä siivota katukuvasta. Ja työttömät sen kuin laiskottelivat juuri heidän verorahoillaan. Samat ihmiset väittivät, ettei Suomessa mitään köyhiä ole, koska me olemme hyvinvointiyhteiskunta. En tiedä itkisinkö vai nauraisinko sille, miten helppoa ihmisiä on huijata. Muistinmenetys taitaa olla kansantautimme masennuksen ohella.

Näitä näkökulmia miettiessä herää väkisinkin kysymys, onko todellisuuden kieltäminen meillä maan tapa vai miksi ongelmista ei voida puhua muuten kuin niillä ratsastaen tai niitä kauhistellen? En haluaisi elää yhteiskunnassa, jossa faktoihin perustuva tieto on kauhistus, mutta ilmeisesti elän kuitenkin. En haluaisi elää yhteiskunnassa, jossa tärkeämpää on se, miten asiat koetaan kuin se, mikä on totta. Ilmeisesti elän kuitenkin. Herää kysymys, mistä lähtien totuudella ei ole ollut enää väliä? Vai onko kyse vain siitä, että totuus ei viihdytä tarpeeksi?

Et sinä ole köyhä

Aina, kun puhutaan köyhistä, nousee esiin kysymys siitä, kuka saa kutsua itseään köyhäksi? Myönnän syyllistyneeni tähän itsekin. Kerron hyvin kärkkäästi ihmisille, jos he eivät ole mielestäni köyhyyttä nähneetkään. Silti olen aika harvoin pysähtynyt sen enempää pohtimaan, mitä itse asiassa on köyhyys? Miksi ihmeessä joku toinen saa sanoa itseään köyhäksi, mutta joku toinen ei? Tarkoittaako köyhyys automaattisesti kärpäsiä ja kuolemaa tai vähintäänkin kurjaa ja virikkeetöntä elämää? Onko köyhä aina kurja ja onneton?
Olen nähnyt Suomessa köyhyyttä hyvin monenlaisissa eri muodoissa. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä järjettömämmältä tuntuu määritellä köyhyyttä yksiselitteisesti. Olen nähnyt nuoria ja vanhoja köyhiä. Olen nähnyt työssäkäyviä, sairaita, opiskelevia ja työttömiä köyhiä – ja kaikkea siltä väliltä. Jotkut heistä pyrkivät eteenpäin, toiset ovat katkeria ja vihaisia, kolmannet ovat sopeutuneet oloihinsa, ovat niihin jopa tyytyväisiä.

Köyhyys opettaa

Miten köyhyys näkyy? Millaisena se ilmenee? Vaikkapa niin, ettei ole kotia, mihin mennä. Siten, että on nälkä, eikä ole yhtään rahaa ja ei ole pariin päivään syönyt lämmintä ateriaa. Olen nähnyt miltä näyttää, kun köyhällä ei ole varaa kipulääkkeisiin. Sitten kerätään kolehtia, hamstrataan tölkkejä ja selviydytään jotenkin. Tämä on todellisuutta hyvin monelle ihmiselle. Olen itsekin laskenut vakavissani, voinko sijoittaa vessaharjaan, vai pitäisikö säästää tämä peräti kahden euron hankinta seuraavalle kuulle. Se ehkä itkettäisi, jos ei naurattaisi.

Köyhyys opettaa ihmeellisiä asioita. Minut köyhyys on opettanut kunnioittamaan ruokaa kuin ruokaa. Se on opettanut valmistamaan ruokaa mitättömistä aineksista ja olemaan kiitollinen. Olen oppinut selviytymään, jopa nauttimaan elämästäni ilman rahaa. Kerään tölkkejä koko ajan ja hamstraan niitä pahan päivän varalle. Poimin nokkosta ja kaikkia mahdollisia luonnossa kasvavia yrttejä, koska minulla ei ole varaa olla tekemättä niin. Eräs ystäväni ilmaisi kunnioittavansa asennettani, kun kerroin, että lähtisin melkein mihin tahansa, jos saisin matkan ilmaiseksi. Kerroin hänelle, ettei se ole asenne. Kun on tarpeeksi köyhä, tilaisuuteen pitää vain tarttua, koska toista ei välttämättä tule.

Älä osta mitään -viikko

Köyhänä minua vähän naurattavat sellaiset kampanjat kuin Älä osta mitään -päivä. Ei sinänsä hieno ajatus kampanjan taustalla vaan se, että joillekin ihmisille on oikeasti haasteellista olla ostamatta mitään yhden päivän ajan. Voin helposti elää monta viikkoakin niin, etten osta mitään. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun en ole koko kuukauden aikana ostanut mitään muuta kuin kissalle ruokaa. Minun kulutuksellani pikemminkin voisin pitää Osta edes joskus jotain -päivän. Mutta miksi tekisin niin, jos en tarvitse mitään?

Köyhyyden myötä olen tajunnut, että tarvitsen päivä päivältä vähemmän asioita itselleni. Eläisin todennäköisesti samoin, vaikka minulla olisi enemmänkin rahaa käytettävissä. Ainoa, mihin käytän rahaa enemmänkin, on kirjat ja nekin ostan käytettyinä. Aina voi kuitenkin vaihtaa kirjahyllyn turhat kirjat toisiin kirjoihin divarissa ilman, että raha vaihtaa omistajaa.

Todellisuudesta vieraantunut?

En kirjoita tätä, jotta kommentoijat voisivat neuvoa minulle, miten pienennän kulujani. En kirjoita tätä hakeakseni sääliä tai valittaakseni elämäni kurjuutta. Päinvastoin. Olen itse asiassa tyytyväinen elämääni. En jaksa enää valittaa pienistä asioista, kuten siitä, ettei ole varaa leipään. Itse tehty leipä syntyy viidessätoista minuutissa. Olen onnellinen yksinkertaisista asioista, kuten siitä, että voin nukkua sängyssä ja minulla on aina kaapissa vähintään kuukaudeksi ruokaa.

Mutta onko niin, että köyhyys on vieraannuttanut minut todellisuudesta? Siis siitä todellisuudesta, jossa ihmiset ostavat telkkareita ja uusia vaatteita, käyvät ulkona syömässä ja ostavat herra paratkoon leipää kaupasta? Pitäisikö minun hävetä tätä kuplaa? Ainakin monet tuntuvat olettavan, että köyhyys on jotain, mitä pitäisi hävetä. Onko tämä se maailma, jossa elämme? Näinkö paljon annamme rahalle valtaa?

EI, minua ei hävetä. Minua ei hävetä seisoa leipäjonossa eikä sanoa, ettei minulla ole varaa johonkin. Minua ei hävetä dyykata, eikä ostaa halvinta laatua. Minua ei hävetä sanoa, että vaatteeni ovat kirpputorilta tai äidin vanhoja. Kieltäydyn häpeämästä rahattomuuttani, koska se ei määrittele minua ihmisenä. Kenenkään ei pitäisi koskaan antaa rahattomuuden määritellä itseään. Kenenkään ei pitäisi hävetä köyhyyttään. Siksi kirjoitan tämän.

4H:n touhuissa Jenkkilässä

Vietin kesän 2015 Nebraskassa Amerikan Keskilännessä 4H:n nuorisovaihdossa. Asuin 2,5 kuukauden vaihdon aikana kolmessa eri perheessä Nebraskan keskiosassa. Kaikki perheet olivat aktiivisia farmariperheitä. Teksti ja kuvat: Johanna Hakkarainen Schwarzit olivat…

4H:laiset Nenäpäivän liveshow’ssa VIP-vieraina. Kuinka ilta sujui?

Saimme maanantaina 2.11. tietää, että me, Kauhajoen Hangaskylän 4H-kerho, olemme voittaneet valtakunnallisen 4H-yhdistysten välisen Nenäarpojen myyntikilpailun. Palkintona voitosta oli matka Tampereelle YLE:n studioille seuraamaan Nenäpäivä Show’ta, joka lähetettiin suorana viiden…