Lumihanki, erämaa ja viimeinen erhe

Nykyään puhutaan paljon siitä, että nuoret pojat eivät lue. Olen joskus miettinyt, onko kyse vain siitä, ettei kirjallisuutta osata myydä nuorille pojille. Niko Aslak Peltosen esikoisromaani Erämaan morsian voisi monestakin syystä olla täydellinen kirja teinipojille, jotka eivät lue.

Ensinnäkin kirja on silmiinpistävän ohut, jopa niin ohut, että itselläni meni vain muutama tunti sen lukemisessa kannesta kanteen.

Toisekseen se on helppolukuinen ja viihdyttävä omalla melankolisella tavallaan. Liian usein viihdyttävyys ja helppolukuisuus ovat synonyymeja tylsyydelle ja kielelliselle kömpelyydelle, mutta Erämaan morsian onneksi välttyy molemmilta synneiltä. Juuri kielen koruton kauneus on yksi kirjan suurista vahvuuksista, ja tarinaan pääsee heti ensimmäisistä sivuista lähtien kiinni. Siitä alkaen tarina pitääkin tiukasti otteessaan.

Kolmanneksi melkein koko kirjan ajan ryypätään viinaa kaksin käsin. Onhan kuitenkin jouluaatto, ja silloin on päästävä miehekkääseen humalaan. Päähenkilönä on syrjäisen talon Johannes, joka viihtyy paremmin yksinäisyydessä. Tänä jouluna Johanneksella on kuitenkin syykin lähteä ihmisten ilmoille. Hän on lähdössä hakemaan morsiantaan Magdaleenaa, mutta viinan hurjistamat miehet ja suuret muutokset eivät tee rakastamista helpoksi.

Romanttisesta pohjavireestään huolimatta Erämaan morsian on hyvin perisuomalainen kertomus siitä, miten asiat kärjistyvät, kun juodaan liikaa viinaa. Se ei todellakaan ole mitään uutta Pohjantähden alla. Väkivaltaisilta yhteydenotoiltakaan ei voida välttyä. Puukot ja kirveet heiluvat, veri virtaa ja dialogi tihkuu ahdistavuuteen asti äijämäistä humalaista uhoa.
Kaiken taustalla kummittelevat karu erämaa ja armoton pakkanen. Päädytäänpä jopa perinteiseen tyyliin pakenemaan lumihankeenkin, vaikka sitä edeltävä tapahtumaketju ei olekaan se kaikkein tyypillisin. Genrenä on historiallinen fantasia, vaikka mitään lohikäärmeitä tässä maailmassa ei olekaan. En ole koskaan ollut teinipoika, mutta tällaisen menon luulisi kiinnostavan.

Kaikesta näennäisestä testosteronistaan huolimatta Erämaan morsian on paljon muutakin kuin humalaista riehumista pohjoisen taivaan alla. Se on vahva kuvaus menneisyydestä, tavoista, joista ei haluta päästää irti ja erämaasta, jota ei voi kuin pelätä. Värikkäällä kerronnalla tavoitetaan savuisen kapakan ahdistava tunnelma niin hyvin, että sen voi lukijana melkein tuntea, ja jännitys säilyy viimeisiin lauseisiin asti. Pinnan alta löytyy mustasukkaisuusdraamoja, synkkiä perhesalaisuuksia, uskonnollisia konflikteja, yksinäisyyttä ja epätoivoisia yrityksiä rakastaa kaikesta huolimatta.

Syrjäseudun kyläyhteisön kuvaus on läpeensä lohdutonta ja ulkopuolisen Johanneksen näkökulmasta terävän tarkkanäköistä. Kirjan parasta antia ovatkin Johanneksen suorapuheiset, sarkastiset huomiot kanssaihmisistään. Jo ensimmäisillä sivuilla hän esimerkiksi toteaa tuttavastaan, että ei ihmekään, kun on kiire naimisiin, koska eipä nuo ison talon pojat tuolla ryyppäämisellä kauaa elä. Lakoninen toteavuus yhdistyy hyvin kieroon huumoriin, joka saa naurahtelemaan synkästi juuri silloin, kun mitään naurun aihetta ei olisi. Hyvä esimerkki tästä on nerokas lause, joka kuvaa hyvin paitsi erästä hahmoa, myös kyläläisten yleistä mentaliteettia:

”Sen sanottiin tappaneen miehiä viinaryypystä. Ei se seudun ainoa miehentappaja ollut, mutta muilla katsottiin olleen paremmat syyt.”

Eipä tule heti mieleen kahta virkettä, jotka olisivat samaan aikaan yhtä masentavia, uhkaa huokuvia ja viiltävän hauskoja. Juuri tällaisessa ilmaisussa koko kirjan nerokkuus piileekin. Ja siinä, että tällaisen tarinan varjolla voi ehkä houkutella jonkun teinipojan lukemaan kerrankin jotain hyvää kirjallisuutta.

Angry Finns

Ei ole sattumaa, että Suomen tavaramerkiksi ovat singahtaneet vihaisen ärjyt lintufiguurit. Tuskinpa mitkään muut hahmot pystyisivät ilmentämään kansamme luonnetta osuvammin. Suomalaisia ei maailmalla tunneta puheliaisuudestaan, mutta vihapuheen ja retoriikan hallitsemme.…