”Meille ei tule koiraa”

”Meille ei tule koiraa” – Tarina siitä, kuinka meille tulikin koira. Ja toinen. Ja kolmas. Ja neljäs.

”EI” oli vanhempieni jyrkkä vastaus melkein 10 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran kysyin meille perheeseemme koiraa. Olen pienestä pitäen ollut eläinrakas ja meillä onkin lapsuudestani lähtien ollut erinäinen määrä marsuja ja kissoja. Kuten arvata saatatte, oli minun, 10-vuotiaan pikkutytön saatava perheeseen myös koira. Kun kerta kaikilla kavereillakin oli, tuumasin tomerana.

Voitte kuvitella, että tuo vastaus ”meille ei tule koiraa” ei minua tyydyttänyt. Myönnän olleeni silloin todella nuori, jopa lapsi vielä, ja mielialani heilui varmasti varsin paljon. Ymmärsin ja ymmärrän edelleen,  miksi en tuota otusta saman tien saanutkaan itselleni. Oikeastaan olen tuosta jopa hyvin kiitollinen vanhemmilleni – elämässä kun on opittava, että aina kaikkea ei voi saada ”hetinytmullekiitos”-periaatteella.

Mutta en lannistunut. Minulla meni varmaan vuoden päivät koiraa kinutessa. Taktiikkani kinuamiseen kehittyi tietysti siinä samalla. Voin kertoa auton olevan hyvä paikka ottaa asia esille, sillä siitä eivät vanhemmat voi niin vain karata kuulemasta juttujasi. Myös se, että lupasin hoitaa ja maksaa koiran sekä ulkoiluttaa sitä säällä kuin säällä, auttoi ainakin omalla kohdallani.

Saatoin minä siinä pyöräyttää jonkin todistuksenkin siitä, kuinka minä, Heljä, tulen koiran aina hoitamaan. Siltikään vanhempani eivät järkkyneet päätöksessään. Siinä vaiheessa minun piti ruveta hiomaan taktiikkaani – aloin kinuta hevosta. Olinhan kulkenut naapurissa hevostallilla parisen vuotta, joten kyllähän oma hevonen kivalta tuntuisi. Miettikää nyt,  miltä tuntuisi omistaa oma heppa omassa pihassa. Vautsi, olisi varmasti moni ollut kateellinen! Vaan eivät minun vanhempani. Minut melkein naurettiin ruokapöydästä ulos, kun menin asiasta mainitsemaan. ”Ja pyh, sellaista ei meille tule”, totesivat vanhempani yhteen ääneen.

Vaan nytpä oli pikku-Heljällä kädessään valttikortti: seuraava puheenaihe, jonka otin esille, oli koiran hankkiminen. Vanhemmat olivatkin sulaa vahaa idealle, sillä kuulostihan se hevosen rinnalla paljon paremmalta idealta. Ja niin Heljä sai koiransa. Urakkani oli päättynyt.

Siitä alkoi sitten sopivan koiran etsiminen, ja lopulta meille kotiutui sekarotuinen Rollo-koira.

Jälkeenpäin ajateltuna ei ehkä kaikkein otollisin eikä todellakaan helpoin ensikoira, mutta pitkän työn tuloksena ja monien mutkien kautta Rollosta kuoriutui juuri meille sopiva koira.

Rollo jäi kuitenkin auton alle karattuaan kotoaan parin vuoden päästä. Sen jälkeen meille kotiutui Hertta-villakoira, jonka jälkeen kotiin asteli parin vuoden päästä kaveriksi Kerttu-villakoira. Tasan vuosi sitten hommasin heille kaveriksi ison jättiläisen, Martta-beauceronin. Lauma toimii tällä hetkellä varsin mainiosti, enkä voisi olla tyytyväisempi.

Kannustan siis todellakin teitä nuorempia uskomaan itseenne. Kaikki kyllä järjestyy, kun oikeasti haluaa. Jos minun koirahaaveeni meni aikoinaan läpi, niin kaikilla muillakin menee, jos niin vain tahtoo. Poikkeuksena ovat tietysti perheet, jotka vaikkapa allergiasyistä eivät voi ottaa koiraa.

On kuitenkin muistettava, että jos jotain lupaa, niin silloin on oltava luottamuksen arvoinen. Koira nimittäin tarvitsee jokapäiväistä hoitoa, huolenpitoa ja rakkautta helposti sen 10–15vuotta. Lisäksi se vie paljon rahaa, voimavaroja ja aikaa.

Mieti siis tarkkaan oletko siihen oikeasti valmis. Minä olin ja olen edelleen – koirarakkaus elää minussa. En pääse siitä eroon, vaikka tekisin mitä tahansa. Enkä kyllä haluakaan päästä, ovat nämä vain niin mainioita kavereita ja perheenjäseniä! Olen onnellinen, että saan jakaa elämäni karvatassujen kanssa 🙂

Jos haluat seurata menoamme, niin klikkaa itsesi blogiimme!

(Kuva: Erkki Keski-Lusa)

La vie continue – elämä jatkuu

Kellon käydessä viimeisiä minuutteja vuotta 2015, seisoin Seine-joen rannalla katsellen vasemmalla puolella kohoavaa Notre Damea, ja oikealla talojen takaa pilkistävää Eiffel-tornia. Kävin mielessäni lävitse kuluneen vuoden tapahtumia, mutta sillä hetkellä…

Muisto iholla

Olen aina pitänyt tatuoinneista. Ne ovat minulle eräänlainen rakkaus. Aloin muutama vuosi sitten miettiä tatuointia edesmenneestä siskostani ja pohdin pitkään, millainen tatuointi olisi tarpeeksi kaunis kuvastamaan siskoni kauneutta ja hänen…