Mitä Hollywood unohti kertoa Draculasta?

Bram Stokerin Dracula on yksi kuuluisimmista goottilaisista romaaneista. Goottilainen romaani sai alkunsa 1700-luvun jälkipuolen Englannissa, ja sen kuvastoon kuuluvat linnanrauniot, outo eroottisuus, sumuiset hautausmaat, synkät metsät, yliluonnolliset olennot ja pulassa olevat viattomat neidot. Kaikki nämä elementit ovat nykyisin kauhuelokuvien peruskauraa, suorastaan kliseitä. Stokerin romaani julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1897.

Teksti ja kuvitus: Rimma Erkko

Draculan hahmosta on tullut kenties populaarikulttuurin tunnetuin hahmo lukuisien elokuvien, tv-sarjojen, parodioiden, oheistuotteiden ja sarjakuvien vuoksi. Vertaimevä, demoninen, mustaviittainen vampyyri, joka kavahtaa valkosipulia ja kristinuskon symboleita, palaa tuhkaksi päivänvalossa ja kokee väkivaltaisen kuoleman, on nykyisin kaikille tuttu. Mutta mitä Hollywood unohti kertoa Draculasta?

Vuosisatojen viisaus ja lapsellinen raivo

Elokuvateollisuus on lähes poikkeuksetta unohtanut kaksi tärkeää asiaa Draculan hahmosta. Stokerin Draculassa hahmoilla ei ole vastassaan vain petoa, jolla on yliluonnollisia voimia. Heillä on vastassaan myös mitään pelkäämätön soturi, jolla on hallussaan vuosisatojen viisaus ja joka oppii jatkuvasti uutta myös omasta ajastaan.

Kirjan alussa Dracula käy esimerkiksi pitkiä keskusteluja yhden päähenkilön kanssa Romanian historiasta, ja hänen kirjastonsa on täynnä kirjoja, jotka käsittelevät niin politiikkaa kuin tiedettäkin, kaikkea laidasta laitaan. Draculan oppineisuus, älykkyys ja korostetun herrasmiesmäinen käytös pikemminkin lisäävät hahmon demonista uhkaa kuin vähentävät sitä.

Kohteliaisuuden kontrastina toimivat hyvinkin lapselliset raivonpuuskat, jotka tekevät hahmosta arvaamattoman ja aidosti pelottavan. Jokainen voi itse kuvitella pahimman lapselta näkemänsä raivonpuuskan ja sen jälkeen lisätä lapselle kahdenkymmenen miehen voimat. Jos se ei ole pelottavaa, en tiedä enää mikä on.

Tämän kun yhdistää vielä hätkähdyttävään tietomäärään ja yliluonnollisiin kykyihin hallita säätiloja ja eläimiä sekä taitoon hypnotisoida ihmisiä, ei ole ihmekään, että Draculan pelottava viehätys on säilynyt meidän päiviimme asti.

Koukkunenä ja haiseva hengitys

Seksuaalisuus ja erotiikka nousevat lähes aina esiin Draculaa tulkittaessa ja syystäkin. Vampyyrihahmojen ilmeinen eroottisuus, josta filmiteollisuus on ottanut kaiken irti, ei kuitenkaan juuri näy Stokerin Draculan hahmossa. Kirjassa Draculan yhteys todelliseen esikuvaansa Vlad Draculaan on ilmeisempi kuin elokuvissa. Historiallisen Draculan julmuudesta kertoo paljon hänen lisänimensä Tepes eli Seivästäjä. ”Lempinimi” johtui siitä, että kivulias seivästäminen oli eräs Vladin suosikkitavoista teloittaa ihmisiä.

Kirjan hahmo on lainannut tältä tyrannimaisen julmalta hallitsijalta myös ulkomuotonsa. Stokerin Dracula on hyvin vanha, kelmeän kalpea ja koukkunenäinen mies. Hauska yksityiskohta on myös se, että hänen henkensä haisee pahalta, se mainitaan erikseen.

Stokerin Dracula on siis todellisuudessa hyvin kaukana Hollywoodin viettelevästä vampyyrista, jolla on sliipattu tukka, eksoottinen puhetapa ja intensiivinen tapa katsoa avuttomia neitoja, jotka paljastavat kaulansa. ”Vampyyrikorostus” eli unkarilainen puhetapa, joka Bela Lugosin näyttelemän nimiroolin myötä yhdistettiin Draculaan, on näistä ainoa piirre, joka kuuluu Stokerin Draculaan. Stokerin Dracula kuitenkin puhuu korostuksestaan huolimatta täydellistä englantia.

Yllättäen lähimpänä alkuperäistä Draculaa on F. W. Murnaun ohjaama mykkäklassikko Nosferatu vuodelta 1921. Modernimmista Dracula-filmatisoinneista Christopher Leen esittämä Dracula on kenties lähimpänä Stokerin romaania eikä vähiten Leen vaikuttavan pituuden ja voimakaspiirteisten kasvojen vuoksi.

Kieroutunutta erotiikkaa

Draculan kohtaamiset kirjan hyveellisten naishahmojen kanssa ovat pikemminkin väkivaltaisia kuin sensuelleja toisin kuin elokuvateollisuus on antanut ymmärtää. Kohtaamiset neitosten makuuhuoneissa eivät ole vailla kieroutunutta erotiikkaa, mutta tunnelmaltaan ne ovat yhtä aistillisia kuin raiskaus.

Vampyyrineitojen seksuaalisuus näyttäytyy riettaan houkuttelevana, täydellisen viettelevänä, mutta myös saatanallisena ja pahana. Siinä missä Dracula käyttää aseena älyään, naisvampyyreille tuntuu riittävän kyllin viettelevä ulkomuoto uhreja houkutellakseen. Näin tiivistyvät ikivanhat, myös viktoriaanisena aikana vaikuttaneet naisen roolit joko huorana tai neitsyenä. Tässä on nykylukijan näkökulmasta omanlaistaan hirtehishuumoria – nainen saa olla viettelevä ja seksuaalinen vasta kuoltuaan. Eikä se silloinkaan johdu naisesta itsestään, vaan siitä, että hän on pahan vallassa.

Viettelevyys on naispuolisille vampyyreille vain tehokas naamio siinä missä korrekti kohteliaisuus Draculalle. Miesten reaktio tätä demonista seksuaalisuutta kohtaan on jotain lumouksen ja kauhun väliltä. Tällä ristiriidalla sekä kirja että monet elokuvat pelaavat varsin tehokkaasti, ja sitä Dracula-elokuvissa myös usein parodioidaan. Esimerkiksi Mel Brooksin hulvaton Dracula dead and loving it tarttuu tähän ja vetää miesten kauhun seksiä kohtaan riemastuttavalla tavalla yli.

Olen legenda

Draculan voi ymmärtää myös kuvana äärimmäisestä yksinäisyydestä. Ei ole vaikeaa nähdä traagisuutta vuosisatoja vanhassa olennossa, joka istuu yksin hautaholvissa lukien loputtomasti kirjoja ihmisten tavoista, joita ei enää ymmärrä ja yhteiskunnasta, josta on kauan sitten vieraantunut. Kirjan alkupuolella Dracula itse kertoo opetelleensa englannin kielen yksinomaan ”ystäviensä” eli kirjojen kautta. Lukijan annetaan ymmärtää, ettei hänellä ole ollut ketään, kenen kanssa puhua kenties vuosisatoihin. Jopa linna, Draculan entinen vallan symboli, rappeutuu hänen ympäriltään. Kaikki, mikä hänelle on aiemmin ollut tuttua, on häviämässä.

Kiinnostavaa on se, että Dracula tuntuu itsekin tiedostavan, että on menneen aikakauden tuote, mytologiaa. Hän toteaa monologissaan: ”Veri on liian arvokasta tämän häpeällisen rauhan aikana, ja suurten sukujen kunnia on vain legenda, jota kerrotaan.” (Stoker, Dracula, 2015, s. 50)

Kyseessä on siis hirviö, joka itse käsittää olevansa legenda! Myyttinen, vuosisatoja vanha olento tiedostaa olevansa vain taru ja käyttää tätä seikkaa häikäilemättä hyödykseen. Voisi sanoa, että Draculan paras ase eivät ole yliluonnolliset voimat, vaan se, ettei häneen järjen aikakautena uskota – ja hän tietää sen itsekin. Virallisesti häntä ei ole olemassa, ja se sopii hänen suunnitelmiinsa erittäin hyvin, hän on kirjaimellisesti historiaa.

 

Leffojen yleisimmät erot ja samanlaisuudet suhteessa kirjaan:

  • Ei, Dracula ei osaa itämaisia taistelulajeja.
  • Dracula ei pukeudu mustaan nahkaan. Kirjassa hän pukeutuu kyllä kokonaan mustiin.
  • Dracula ei kirjassa pidä jatkuvasti viittaa. Ainoastaan yhdessä kuuluisimmista kohtauksista, jossa hän kiipeää linnansa muuria pitkin alas, hänellä on viitta.
  • Draculan arkkivihollinen Van Helsing ei ole ammatiltaan vampyyrinmetsästäjä vaan professori yliopistossa.
  • Draculaa ei tarvitse kutsua sisään. Sisään kutsuminen pohjautuu kansanperinteeseen, mutta kirjassa Dracula voi mennä minne haluaa, vaikka häntä ei kutsuttaisi sisään.
  • Päivänvalo ei kirjassa tuhoa Draculaa, vaan hän voi vaivatta hoitaa asioita myös päivisin, vaikka nukkuukin iltapäivät arkussaan. Öisin Dracula on kuitenkin voimakkaampi.
  • Kirjassa Dracula kykenee ohjaamaan susia ja säätiloja ja muuttumaan usvaksi ja lepakoksi. Usvaksi ja lepakoksi muuttumista erityisesti varhaiset elokuvat ovat hyödyntäneet.
  • Dracula muuttaa uhrinsa vampyyreiksi juottamalla heille omaa vertaan, tämä on myös siirtynyt sellaisenaan elokuvateollisuuteen. Dracula voi myös tappaa uhrinsa juomalla heidät kuiviin.

Lue lisää:

Harto Hänninen ja Marko Latvala: Verikekkerit: Kauhun käsikirja

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/ruhtinas_dracula_pirullinen_nimi_sopi_vampyyriksi

http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/vampyyrit_olivat_omaa_vakea

 

rimma_erkko

Rimma Erkko
Tampereelta, mutta syntyisin Oulusta.
“Minulla on seinälläni kummituspehmolelu, joka on ollut minulla 2-vuotiaasta asti.”

 

 

Tallenna

Vaihtariperheen arkea

Se kuukausi jätti ikuisen jäljen minuun, meihin, sydämeen. Monesti näin jälkeenpäin ajattelen, millaista elämä olisi, jos ei tätä olisi kokenut. Opin asioita suvaitsevaisuudesta, mutta ennen kaikkea itsestäni. Sain viettää omaa…